Tapio Anttila
Mietin tässä yhtenä päivänä, että mitkä asiat ovat vaikuttaneet, liikauttaneet tai koskettaneet minua suunnittelijana. Kaikkien alojen ammattilaisilta löytyy varmasti joku esikuva, asia tai infulensseri, joka on toiminut innoittaja tai suunnan näyttäjänä. Sen ei tarvitse olla juuri oman alan edustaja, sillä se voi olla joku esine, maisema, maalaus tai tunnelma - siis melkein ihan mikä vaan. Kuten kirja, elokuva, runo, esine, esitys, näyttely, rakennus, tila, ihminen – tämä lista voisi jatkua loputtomiin. Pystytkö nimeämään neljä asiaa, jotka ovat tehneet sinuun lähtemättömän vaikutuksen?
Jatka lukemista, niin kerron mitkä neljä minä nimesin.
Minuun vaikuttaneita asioita löytyi aika paljon ja niistä neljän valitseminen oli hankalaa. Esinesuunnittelijana olen tietysti aika tuotekeskeinen, mutta olen ottanut tähän listaan tarkoituksellisesti muutakin. Aloitetaan tärkeimmästä.
1. Edesmennyt opettajani Ilmari Tapiovaara
Minulla ja vuosikurssillani oli ilo ja kunnia saada ”Imman” opetusta 80-luvulla. Valitettavasti olimme hänen viimeisiä oppilaitaan, sillä ikä alkoi painaa ja pakotti hänet lopettamaan arvokkaan työnsä. Arvostan häntä siksi, että hän onnistui urallaan suunnittelemaan tuotteita, jotka hurmasivat niin tavallisen kansan kuin kriitikotkin sekä Suomessa että maailmalla. Ei mikään helpoin missio. Hän oli myös mestari käyttämään puuta esineissään. Muistan vieläkin ihan selvästi hänen sanansa luennoilla ja kritiikeissä. Hän juurrutti minuun arvostuksen perinteisiimme. Tajusin tajunneeni takautuvasti, että miksi katsella vaikutteita aidan yli ulkomailta, kun meillä on niitä omasta takaakin.
Ilmari Tapiovaara oli ja on eittämättä isoin innoittajani ja infulensseri.
Tähän liittyvää pohdiskelua lisää ensimmäisestä blogistani Oppia ikä kaikki.
2. Vene nimeltä Jese
Törmäsin 90-luvulla pukkien päällä makaavaan puiseen paattiin Lahden satamassa. Se oli harmaantunut siinä jo vuosikausia. Poikkeuksellisen virtaviivaiset linjat vangitsivat minut kokonaan. Se oli kaunein näkemäni vene, enkä saanut sitä pois mielestäni. Moottorivene oli muodoiltaan pirtuveneen mallinen. Selvitin sinnikkäästi omistajan ja vielä sinnikkäämmin syntyivät kaupat. Järjellä ei ollut mitään tekemistä tämän affäärin kanssa, josta lähipiirini muisti muistuttaa.
Sitten alkoi vuosia ja kuntoa vaativa kunnostusprojekti. Hioessa harmaan pinnan alta paljastui yllättävän hyväkuntoinen Honduras-mahonki. Useiden pellavaöljy litrojen sekä kymmenen italialaisen öljylakkakerroksen jälkeen vene alkoi paljastamaan parhaat puolensa. Samaan aikaan tein salapoliisityötä ja selvitin koko veneen historian. Axel Sundberg oli veistänyt sen Haminassa sotakorvaustelakalla 1946. Tilaajana oli ollut tulitikkutehtailija Kiril Aladin ja hän oli antanut veneen nimeksi Jese.
"Veneen linjat olivat täydelliset - niissä ei ollut mitään ylimääräistä, niihin ei olisi voinut lisätä mitään eikä myöskään ottaa pois."
Miksi sitten tämä vene on listallani? Kaikki sen muodot ja yksityiskohdat oli tehty ainoastaan funktionallisuuden ohjaamina ja hioutuneet sukupolvien saatossa. Kansi ja ruffi olivat kuperat, ettei vesi seisoisi missään. Keula oli terävä leikatakseen aallon, kun taas perä oli matala eikä vastustaisi aaltoja. Puuta oli käytetty ihan sen äärirajoilla, mihin se ylipäätään voi taipua. Lopputulos oli kokonaisuudessaan kaunis - designin helmi, vaikka sana ”design” ei silloin vielä ollut käytössä Suomessa. Tämä vene opetti minut huomaamaan jotain sellaista, mitä yritän tavoitella myös omassa designissani.
3. Kendo
Harjoittelin tosissani 90-luvulla kendoa eli japanilaista miekkailua. Kuuluin kilpailuryhmään ja saaden siinä jotain menestystäkin aikaan. Olin aiemmin harjoittanut karatea ja japanilaisiin taistelulajeihin kiinteästi kuuluva Zen viehätti minua erityisesti. Luin kirjallisuudesta kaiken mitä sain käsiini aiheesta - tietysti klassikot Eugen Herrigelin "Zen ja jousella ampumisen taito" ja Miyamoto Musashin 1600-luvulla kirjoittama miekkailuopas "Maa, Vesi, Tuli, Tuuli ja Tyhjyys".
Eräässä kirjassa aloittelija kysyy Mestarilta, miten hänestä tulisi myös miekkailu mestari. Mestari vastasi: ”Se on helppoa, harjoittelet tekniikkaa vuosikausia, niin kauan, että hallitset sen täydellisesti. Sitten vain unohdat sen ja alat miekkailla luonnollisesti.” Tähän kiteytyy zeniläinen ajatus, että asioihin perehdytään pieteetillä, harjoitellaan ja sitten, kun ollaan valmiita, annetaan asioiden vaan tapahtua. Täydellisessä laukauksessa jousella tai iskussa miekalla puhutaankin, että ”se” ampui tai löi. Tällöin tekemisessä saavutetaan totaalinen flow-tila ja tekijä "unohtaa itsensä". Miekkailuoppaassa neuvotaan myös taistelutilanteessa olemaan "ajattelematta mitään".
"Jos ajattelet tappiota tai voittoa - olet hävinnyt."
Suunnittelussani noudatan aika lailla samaa periaatetta. Selvitän lukuisia asioita valmistustekniikoista käyttäjien tarpeisiin ja sen jälkeen ”unohdan” ne. Pääsen silloin helposti flow-tilaan ja ideoita alkaa virtaamaan. Rajat ovat olemassa, mutta ne eivät rajoita minua. En ajattele menestystä, onnistumista tai epäonnistumista - tappiota tai voittoa. Muistan kun miekkaillessani tuntui joskus siltä, kuin katselisin tilannetta ulkopuolisena. Suunnitellessani saan samankaltaisia tuntemuksia, ikään kuin en itse tekisi asioita. Voi kuulostaa omituiselta tai hömpältä, mutta tämä on kokemus, joka on vaikuttanut suuresti tekemiseeni ja asennoitumiseeni suunnittelijana.
Itse piirtämiäni luonnoksia kendo-tunnilta
4. Piippu harrastus
Jostain syystä piiput ovat aina kiehtoneet minua, vaikka poltan itse asiassa aika harvoin. Saatan haistella Brown Sugar Flake -rasian makeita aromeja tai Balkan Flaken latakia -lehden tuomia lakritsaisia tuoksuja. Joskus ihailen piippukokoelmani muotoja ja materiaaleja tai hipelöin niiden erilaisia pintoja. Silloin tällöin puuhastelen putsailemalla piippurassilla varsia tai pesiä toimenpiteeseen vihityillä työkaluilla. Ja tietysti eri piippumallien tutkiminen netissä on tärkeä osa tätä harrastusta. Itse polttamiseen täytyy olla oikea aika ja mielentila.
Kokoelmiini kuuluu monia klassikkoja, kuten Petersonin tai Stanwellin piiput. Piipputyypeissä vilahtelevat sellaiset nimet kuten Dublin, Prince tai Bulldog. Ne ovat hyvin perinteisiä muodoiltaan ja hioutuneet sellaisiksi sukupolvien ajan - itse asiassa käyttöominaisuuksien mukaan. Toisinaan käsityöläisille, jolloin varren käyrä muoto sopi suuhun hyvin ja jätti kädet vapaaksi työskentelyyn. Toisinaan taas herrasmiehille illanistujaisiin, joihin sopi suora varsi, joka teki piipusta elegantin, mutta siihen tarvittiin toista kättä kannattelemaan.
"Jokaisella piipulla on oma tarinansa."
Suuri idolini Tapio Wirkkala oli armoton piippumies, josta ei taida olla montakaan valokuvaa ilman piippua suussaan. Tuon muodon mestarin tuotanto on häkellyttävän laaja, mutta hänen muotoilemansa käteen sopivat piiput ovat jääneet vähemmälle huomiolle ja ovat todellisia harvinaisuuksia.
Uuden modernin piippumalliston suunnittelu olisi tosi vaikeaa, koska perinteet siinä ovat niin voimakkaat. Ranskalainen Chacom on onnistunut tässä ansiokkaasti. He ovat onnistuneet säilyttämään jotain sukupolvien ajan kehitettyä vanhaa, mutta tuoneet siihen ihan uuden muotokielen perinteitä kunnioittaen.
Ehkä koko juttu on minulle enemmän tunnetila ja suhteeni omiin piippuihini on syvällisempi kuin itse arvaankaan. Niiden hankkimista on suunniteltu pitkään ja ostamista on harkittu tarkkaan - ja niistä pidetään myös hyvää huolta.
Muotoilijana pyrin rakentamaan esineisiini tarinaa, jotta käyttäjille muodostuisi niihin samankaltainen suhde, kuten itselleni edellä kuvaillusti piippuihin.
- Tapio
p.s. Renki L hylly huolehtii hyvin piipuista ja muista pientavaroista.
